Toivomuslistalla työkaverit

Tänään työskentelin tällaisessa ympäristössä, huomenna ehkäpä kahvilassa ja seuraavana päivänä kotisohvalla. Viihdyn vaihtuvissa työtiloissa, mutta kaipaan työkavereita. Onneksi niitä saa hubista.

Minulla on omakotitalo, jonka yhdessä huoneessa on punainen sohva ja harmaa kirjahylly täynnä kirjoittamisesta sekä valo- ja videokuvaamisesta kertovia kirjoja. Lisäksi huoneessa on pieni pöytä, jonka päällä nököttää iso, uudehko pöytäkone. Tätä huonetta minä kutsun työhuoneekseni. Työhuone on huone, jossa tehdään töitä. Minä en kuitenkaan tee töitä tässä huoneessa, vaan käytännössä huonetta ja liian paljon käteistä syönyttä myllyäni käyttää puolitoistavuotias poikani. Työpäivät vietän sohvalla jalat ristissä ja hakkaan viisi vuotta vanhaa läppäriäni. 

Näin meillä edetään päivästä toiseen. Nousen aamulla sängystä, keitän kahvia ja istun pyjama päällä olkkarin sohvalle. Jaloittelen, kun pyllyn alle taitettu jalkani puutuu. Juon lisää kahvia, kun ajatus ei enää kulje, ja siivoan, kun työnteko ei huvita (ei meillä kuitenkaan siistiä ole). Minulla ei ole työkavereita, ei kahvi- tai lounasseuraa, eikä paperille kirjattua työaikaa. Elämä yrittäjänä on toki positiivista ja vapaata, mutta välillä täynnä yksinäisyyttä ja erilaisia huolenaiheita. Yksinäiseen työskentelyyn olen saanut helpotusta Seinäjoella kerran kuukaudessa kokoontuvasta Yhdistämön hubista eli yhteisöllisen työtilan kokeilusta.

Toukokuussa oli Hubin kolmas kokoontuminen, minulle se oli toinen. Pääsin aamupäivällä Seinäjoen Keskustorilla sijaitsevaan väliaikaiseen toimitilaamme vasta yhdentoista aikaan. Muut hubilaiset hihkaisivat nopeat tervehdykset ja jatkoivat keskittyneesti työskentelyään. Purin liikutettavan työpisteeni vapaalle pöydälle, en viitsinyt keittää kahvia, en voinut siivota, enkä kehdannut edes avata Facebookia – täytyi siis tehdä töitä. Mainiota. Muiden ihmisten läsnäolo: hiljainen näppäimistöjen laulu taustalla, hiirenhiljainen supatus puhelimeen ja ajoittaiset huokaukset siivittivät yllättävästi omaakin työskentelyäni.

Oletteko koskaan huomanneet, miten vaikkapa jätskikioski voi seistä pitkään odottamassa asiakkaitaan. Työntekijällä on aikaa näprätä puhelintaan ja lukea lehteä; mutta kun ensimmäinen asiakas ilmaantuu paikalle, toinenkin tulee pian perässä. Sitten kolmas. Ja neljäs. Viides jonossa alkaa jo miettiä, onko jäde jonotuksen arvoinen. En tunne tällaisen laumakäyttäytymisen syvällisempiä syitä, mutta uskon, että me ihmiset viihdymme lajitovereittemme seurassa. Ainakin osa meistä. Hakeudumme paikkoihin, joissa on muita, vaikka emme tuntisi heitä tai keskustelisi heidän kanssaan. Ryhmässä on turvallisempaa.

Ja vaikka yksin työskentely kotosalla ei olisikaan niin kovin turvatonta, niin ainakin se alkaa välillä

Yhdistämön hub on työtila, tapahtumia, verkostoja ja synenergiaa.

puuduttaa. Siksi yhteisöllinen työtila on taivaanlahja itsenäiselle puurtajalle. Meillä on eri alat ja erilaiset ammattitaidot, mutta suurin osa meistä työskentelee pääosin yksin. Me Seinäjoen Yhdistämön Hubiin osallistuvat yrittäjät näemme toisemme kerran kuukaudessa ja opimme vähitellen tuntemaan toisemme.

Kaksi päivää kuukausittain ei ole kovin paljon, se ei vielä tuo suurta muutosta yksinyrittäjien arkeen, mutta henkisesti siitä saa paljon – puhun toki vain omasta puolestani, minä olen viihtynyt. Työtilan ja kahviseuran lisäksi yhteisöllinen työtila on paljon muutakin: voimme kysyä toisiltamme neuvoa, jutella niitä näitä, esitellä toimintaamme, saada yhteistyökumppaneita, solmia uusia ystävyyssuhteita ja hengittää saman tilan ilmaa. 

Susanna Shearman

Kirjoittaja on media-alan yrittäjä ja Yhdistämön hubilainen. Yhdistämö on spin off hanke Innovaatioverkoston Innohub pilotista Seinäjoella.

Lisätietoja: www.frami.fi/yhdistamo www.facebook.com/yhdistamo